Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Neljä vaihetta matkalla takaisin Kotiin

 

Matkalla takaisin Kotiin, alkuperäiseen ja todelliseen olotilaamme, käymme läpi neljä vaihetta. Jokaisessa vaiheessa suhtautumistapamme maailmaan, Jumalaan ja itseemme on erilainen. Eri lähestymistavat vaikuttavat oleellisesti siihen, millainen todellisuuskäsityksemme kulloinkin on. Ajatuksemme ja niistä johtuvat kokemuksemme sekä tulkintamme tapahtumien merkityksestä ovat siis hyvinkin erilaisia eri vaiheissa ollessamme. Heilahtelemme edestakaisin näiden eri vaiheiden välillä, kunnes olemme valmiit palaamaan pysyvästi Jumalan yhteyteen.

1. Dualismi

Ensimmäinen näistä vaiheista on dualismi. Dualistinen katsantokanta ymmärtää kaiken erillisyyden kautta. Tällöin sisäinen suhtautumistapamme on, että kaikkialla nähdään olevan kaksi toisistaan irrallista asiaa: on minä ja sinä, minä ja maailma, minä ja Jumala. Koska kaikki nämä asiat ovat toisista irrallaan ja erillisiä, niillä ei välttämättä nähdä olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos asioiden nähdään jotenkin vaikuttavan toisiinsa, niin useimmiten dualistisen katsantokannan kautta todellisuutta tulkitseva ihminen kokee, että maailmassa ilmenevät asiat ja toiset ihmiset ovat lähes aina syypäitä siihen, miltä hänestä kulloinkin tuntuu.

Jumala nähdään dualismissa maailman luojana ja täysin ihmisen ulkopuolella olevana olentona, joka joskus on rakastava ja joskus rankaiseva. Tämä tietenkin aiheuttaa aikamoisia ongelmia ihmiselle: kuka osaa varmasti kertoa sen, mikä teko on Jumalan hyväksymä ja mikä on kiellettyä? Mistä tietää, milloin tiedossa on hyvistä teoista seuraava Taivaaseen pääsy ja milloin pahoista teoista johtuva ikuinen rangaistus? Kuka on ymmärtänyt Jumalan mietteet oikein ja kuka tulkitsee ne väärin?
 
2. Puolidualismi

Toisessa vaiheessa, jota voidaan kutsua puolidualismiksi, aletaan pohtia tiukan kahtiajaon ja erillisyyden todellisuutta. Ehkä minä ja sinä, ja minä ja maailma, olemmekin jotenkin syvemmin yhteydessä toisiimme? Ehkä suhtautumistapani, asenteeni ja ajatukseni vaikuttavat jotenkin havaitsemiini tapahtumiin?

Puolidualistisesti todellisuuteen suhtautuessaan ihminen kuitenkin vielä uskoo kehonsa todellisuuteen ja siihen, että toiset ihmiset, maailma ja Jumala ovat tämän kehon ulkopuolella olevia asioita. Mutta tässä dualismia lempeämmässä suhtautumistavassa aletaan luopua syvään juurtuneesta pelosta Jumalaa kohtaan. Ehkä Jumala ei olekaan mitään muuta kuin Rakkaus? Ehkä Jumala ei olekaan tuomitsemassa meitä vääristä teoista ikuiseen kadotukseen?

3. Ei-dualismi

Näin aukeaa mahdollisuus alkaa vähitellen siirtyä ymmärtämään todellisuutta kolmannen vaiheen, eli ei-dualismin, kautta. Ei-dualismissa ei enää nähdä asioita erillisyytenä, vaan yhtenäisyytenä. Näin aletaan ymmärtää ja kokea, että on vain yksi mieli, joka on luonut dualismin ja sitä myötä koko maailmankaikkeuden, ja tämä yksi mieli vain näennäisesti ilmenee monena. Tähän yhteen mieleen esimerkiksi Buddha yhdistyi.

Ei-dualistinen sisäinen asenne merkitsee, että ihmisen tuomitsevuus alkaa kadota. Mitä voisin tuomita, kun ymmärrän ja koen, että sinä ja minä olemme yhtä ja samaa? Miten voisin arvostella yhtään mitään, kun alan selkeästi nähdä, miten kaikki havaitsemani lähtee minusta eli miten itse projisoin aivan kaiken havaitsemani?

4. Puhdas ei-dualismi

Ei-dualismi ei kuitenkaan ole vielä päätepiste. Siinä koetaan ykseys maailmankaikkeuden luoneen mielen kanssa, joka ei kuitenkaan ole Jumala. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, koska olemme niin tottuneet ajatukseen siitä, että huikean hienon ja monisyisen maailmankaikkeuden aikaansaanut taho on Jumala. Eikö luomakunnan käsittämätön monipuolisuus todista huippuälykkään Luojan eli Jumalan olemassaolosta?

Vastaus näihin pohdintoihin on EI. Maailmojen ja ihmisten Luoja ei ole Jumala. Miksi ei? Koska Jumala ei luo mitään dualistista eli toisistaan erillään olevaa. Jumala luo jotain sellaista, joka on yhtenäistä, kokonaista. Jumala on ykseyttä ja Jumala luo ykseyttä. Jumala luo jotain sellaista, joka on täydellistä, pysyvää, runsasta, viatonta, ikuista ja muuttumatonta. Jumalan luoma on jotain muodon, ajan ja paikan tuolla puolen olevaa, jotain ihmisymmärryksen ylittävää. Jumala luo pelkkää Rakkautta. Onko maailmankaikkeus sitä? No ei todellakaan ole. Maailmankaikkeus sisältää epätäydellisyyttä, muutosta, jakautumista, puutetta ja kuolemaa. Se on muodon, ajan ja paikan valtakunta, jossa kaikki sen osat ovat toisistaan erillään olevia. Jokaisella asialla on kääntöpuolensa: hyvä ja paha, terve ja sairas, kaunis ja ruma, iso ja pieni, sota ja rauha, elämä ja kuolema. Jumalan ykseydessä eli Taivaassa ei tällaisia vastakohtaisuuksia tarvita. Siellä ei ole tarvetta puutteelle, taistelulle, sairaudelle, kivulle ja kuolemalle.

Maailmankaikkeuden luonut mieli on kyllä mahtava luomisvoimassaan, mutta se ei ole Jumala, joka on myös meidän todellinen olemuksemme – olemmehan yhtä Jumalan, Kaikkeuden kanssa. Maailmankaikkeuden ja kaikki siinä ilmenevät erilliset muodot – galaksit, tähdet, planeetat ja planeetoilla elävät olennot – loi kuvitelma siitä, millaista olisi olla ikuisesta, pysyvästä ja muuttumattomasta Ykseydestä erillään. Tämä kuvitelma on tietenkin mahdoton. Miten mikään voisi irrottautua Kaiken kattavasta Ykseydestä, Jumalasta? Miten siitä, mikä on Kaikki-Mitä-On, voisi olla erillään? Mutta voimme Jumalan ykseydessä ollessamme kuvitella olevamme siitä erillään, voimme nähdä unta erillisyydestä. Oikeasti tämä erillisyyden kuvitteleminen kesti vain sekunnin murto-osan. Saman tien, kun ajatus erillisyydestä ilmaantui, se katosi omaan mahdottomuuteensa. Jumalasta ei voida olla erillään. Erillisyyttä ei voi olla olemassa. Maailmankaikkeutta ei voi olla olemassa. Vain Jumala on todellisuutta, vain Jumala on Totta. Vain Jumala on.

Tätä katsantokantaa, joka ymmärtää, ettei maailmaa ja yksilöllistä itseä todellisuudessa ole olemassa, voidaan kutsua puhtaaksi ei-dualismiksi. Siinä erillisyys ja yksilöllinen olemassaolo nähdään siksi mitä se on: unta, kuvitelmaa, harhaa, hallusinaatiota. Jopa käsitys erillisestä, alati kehittyvästä sielusta ymmärretään tällöin osaksi harhaa. Kaikkien erillisyyteen perustuvien yksilöllisten identiteettien nähdään olevan unikuvitelmia.

Leo Tolstoi on kuvaillut puhdasta ei-dualismia kauniisti seuraavin sanoin: ”… ja eikö koko elämämme, syntymästä kuolemaan, kaikkine unineen ole myöskin vain uni, jota pidämme todellisena elämänä ja jota emme osaa epäillä vain siksi, ettemme tunne toista vielä todellisempaa elämää?”

Miten sitten on mahdollista, ettemme ymmärrä olevamme unessa? Miten on mahdollista, että koemme olevamme täällä, Jumalasta erillään, ihmiskehossa, ja havaitsemme ympärillämme olevan maailman ja maailmankaikkeuden kaikkine erillisine objekteineen? Tämä johtuu siitä, että teemme tämän kaiken koko ajan todelliseksi itsellemme uskomalla sen olevan totta. Elämme erillisyyttä todeksi uudelleen ja uudelleen, sekuntien, minuuttien, päivien, vuosien ja vuosituhansien tuntuisen ajan. Jumala on ajan tuolla puolen, mutta me teemme ajan todeksi itsellemme uskomalla siihen. Jumala ei sisällä erillisiä objekteja, mutta me teemme ne todeksi itsellemme uskomalla niiden olevan totta. Jo koko kysymys siitä, miten on mahdollista, että koemme olevamme täällä, tekee erillisyyden, maailmankaikkeuden ja ihmiskehon todeksi!

Maailmankaikkeuden luonut ajatus

Vuonna 1975 ilmestyi kirja, joka auttaa meitä ymmärtämään tätä Jumalasta tapahtunutta näennäistä erkaantumista ja maailmankaikkeuden luomista. Tämä kirja on Ihmeiden oppikurssi. Sen otti vastaan kliinisen psykologian professori Helen Schucman seitsemän vuoden ajan tapahtuneen sisäisen sanelun prosessin kautta. Helen kuuli äänen, joka kertoi olevansa Jeesus. Ei ole tarpeen uskoa, oliko sanelija itse Jeesus vai ei, tunteakseen tämän kirjan sanoman järisyttävyyden ja sen sisältämän Totuuden. Monelle Ihmeiden oppikurssin syvällinen sanoma aukeaa hyvin pikkuhiljaa, mikä on ymmärrettävää, koska kirjan lukija kokee olevansa yksilöllinen persoona, jonka olemassaolon kirjan teksti vähitellen kumoaa. Yksilöllinen persoona kokee tämän aluksi hyvin uhkaavaksi. Pian kuitenkin selviää, että kun luovutaan (näennäisestä) yksilöllisestä olemassaolosta luovutaan ei mistään, ja saadaan tilalle kaikki. Ei hassumpi vaihtokauppa!

Ihmeiden oppikurssi oikaisee monilta osin Raamatun opetuksia. Siksi Kurssin käyttämä termistö on pitkälti kristinuskosta tuttua, vaikka moni termi saa tässä tekstissä uuden merkityksen. Jumalaa ei käsitetä olennoksi, joka luo elämää ja kuolemaa, vaan Jumala on jotain ihmisen käsityskyvyn ylittävää. Kurssi kertoo, miten Jumala olemisen riemussaan laajentaa itseään luoden ns. Jumalan Pojan eli Kristuksen, joka on Kaikkeuden Ykseydessä yhtä ja samaa Jumalan kanssa. Koska kaikki on yhtä, ei Jumalan Poika ole vain osa Jumalaa, vaan samalla se on koko Jumala. Ainut ero Jumalan ja Pojan välillä on, että Jumala on luonut Pojan, mutta Poika ei ole luonut Jumalaa.   

Ihmeiden oppikurssi auttaa meitä ymmärtämään, miten pienessä osassa Jumalan Poikaa ilmennyt yksi hullu ajatus erillisyydestä sai aikaan massiivisen unen maailmankaikkeudesta ja kaiken tämän havaitsevien yksilöllisten olentojen todellisuudesta. Hassua ajatusta Jumalasta erkaantumisesta kutsutaan Kurssissa egoksi. Voimme siis Jumalan ykseydessä ollessamme alkaa uskoa egoon eli ajatukseen, että Jumalan ykseydestä voisi olla mahdollista erkaantua. Hyppäämme tällä tavoin egon kelkkaan ja alamme uskoa sen olevan todellisuutta. Voimme jopa omaksua egon omaksi identiteetiksemme. Mutta se ei ole se, kuka oikeasti olemme. Todellinen itsemme, todellinen olemuksemme, pysyy koko ajan Jumalan ykseydessä eli Taivaassa.

Jumalasta erkaantumisen seuraukset

Vaikka ajatus Jumalasta erkaantumisesta on mahdoton, tähän ajatukseen uskominen saa aikaan valtavan tapahtumien ketjun. Miltä tuntuu kuvitella olevansa Jumalasta erillään? Äsken olin kokonainen, ehyt, kaikenkattava, koko Jumala. Täytyin kaikkena olemisen täydellisyydestä ja koin sen autuutena. Nyt, kun uskon kuvitelmaan tästä kaikesta autuudesta erillään olemisesta, minut täyttää shokki ja kauhu. Nyt koen puutetta ja erillisyyttä. Mitä olen mennyt tekemään? Olen uskomalla tähän hölmöön kuvitelmaan rikkonut Ykseyden, olen rikkonut Kaikkeuden. Yhden tilalla on nyt kaksi. Olen tehnyt hirvittävän teon. Pelkään, että minua rankaistaan tästä teostani jollain kammottavalla tavalla. Ja olen sen todella ansainnut! Näin Jumalan Poika luo Rakkauden rinnalle pelon.

Egoon uskominen, siihen samaistuminen ja erillisyyden kuvitteleminen saa siis aikaan valtavan pelon ja kauhun, sekä tarpeen päästä pakoon näiden kokemista. Ja sen egomieli keksiikin: sen voi projisoida itsestä ulos. Kun sen projisoi itsestä ulos, sitä ei tarvitse enää kokea sisällään. Näin tapahtui näennäinen alkuräjähdys, maailmankaikkeuden ja kaikkien sen objektien luominen. Ego on kuvitelma siitä, millaista olisi olla erossa Jumalasta. Maailmankaikkeus on tämän kuvitelman tulos.

Nyt on olemassa pakopaikka, jonne voi piiloutua Jumalasta eroamisen aikaansaamaa syyllisyyttä sekä pelkoa siitä, että Ykseyden rikkomista seuraa rangaistus. Nyt tietoisuuden voi keskittää yhteen pieneen osaan, yhteen kehoon, ja projisoida syyllisyyden muihin. Syyllinen on ulkopuolella ja voin kokea itseni siitä vapaaksi. Mutta oikeasti erillisyyden luomisen kamaluus ei ole mennyt minnekään. Se tuntuu sisimmässä, alitajuisesti, yhä virheeltä. Se tuntuu synniltä. Ja tästä aiheutuu valtava syyllisyyden ja häpeän sisäinen kokemus.

Tätä alitajuista syyllisyyttä jokainen ihminen yrittää koko ajan juosta pakoon. Se käännetään itsestä ulos ja nähdään muiden ihmisten ominaisuutena. Muut ovat syyllisiä, muut ovat pahoja. Muita vihataan, syytetään, tuomitaan ja arvostellaan. Tai sitten syyllistäminen käännetään omaan kehoon, joka itse asiassa myös sijaitsee todellisen itsen ulkopuolella, sillä jokainen keho sijaitsee todellisen itsen ulkopuolella. Tällöin tämän yksilöllisen persoonan ja kehon koetaan olevan syypää kaikkeen. Se ansaitsee rangaistuksen, se ansaitsee huonon kohtelun. Tämä aiheuttaa erikoisen uhriuden kierteen: muut ovat pahantekijöitä, jotka kohtelevat minua raukkaa huonosti, mutta alitajuisesti koen olevani tämän huonon kohtelun arvoinen.

Tätä sisäistä hankalaa oloa, Jumalasta eroamisen aiheuttamaa syyllisyyttä ja häpeää, juostaan pakoon myös muilla tavoin. Alitajuista kärsimyksen tunnetta voidaan yrittää peittää pakonomaisella mielihyvän etsimisellä, jopa addiktioilla. Tai omaan elämään luodaan jatkuvasti uusia ja uusia ongelmia, ja niiden ratkominen pitääkin sitten ihmisen mukavan kiireisenä, eikä omaa sisäistä hankalaa tunnetta ehditä sen enempää alkaa analysoida. Tai sitten oma sisäinen hankala olo täyttää koko elämän: ahdistukset, masennukset ja muut mielenterveyden moninaiset ongelmat peittävät alleen varsinaisen, alkuperäisen (kuvitteellisen) Jumalasta eroamisen ongelman.

Paluu takaisin Kotiin

Ihmeiden oppikurssin mukaan on kuitenkin mahdollista herätä tästä unesta, jota olemme vuosituhansien tuntuisen ajan katselleet. Tämä tapahtuu muistamalla, että meillä on mahdollisuus muuttaa mielemme. Kun tämä mielessämme oleva päätöksentekijä uskoo egoa, koemme olevamme täällä, erillisyydessä. Mutta jos päätöksentekijä kuuntelee mielessä olevaa muistoa Totuudesta, eli sitä, ettemme ole missään vaiheessa lähteneet Kotoa ja erkaantuneet Kaikkeuden kokonaisuudesta, vaikka niin kuvittelimme tapahtuneen, alamme vähitellen irtaantua erillisyyden harhasta. Alamme herätä unestamme ja lopulta voimme löytää itsemme sieltä, missä olemme koko ajan olleetkin: Ykseydestä Jumalan kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei ole pakko muuttaa mitään fyysisesti omassa elämässään. Ainut muutos tapahtuu mielessä – siinä, miten joka ikiseen tapahtumaan arjessaan suhtautuu. Jos annan tapahtumien ja ihmisten järkyttää mielenrauhaani, eli jos arvostelen tai tuomitsen itseäni tai muita, tai jos koen vihaa, mustasukkaisuutta, katkeruutta tai mitä muuta negatiivista tunnetta tahansa, olen tehnyt näkemästäni ja kokemastani itselleni psykologisesti totta. Olen ottanut tapahtumat vakavasti, uskoen niiden tai toisten ihmisten voivan vaikuttaa minuun, aiheuttaen minulle epämukavaa oloa ja hankaluutta. Negatiivisia tunteita ei tarvitse tukahduttaa, vaan muistaa, miksi ne ilmaantuvat: koska olen tässä hetkessä unohtanut Totuuden ja tehnyt maailmasta itselleni totta.

Mutta jos muistan, että tämä kaikki on todentuntuista unta ja että minulla on valta valita mielessäni, otanko kaiken vakavasti vai suhtaudunko kaikkeen lempeän rakastavasti hymyillen, alan vapautua maailman unen kahleesta. Ei ole tarpeen kulkea kadulla huudellen: ”Maailmaa ei ole olemassa! Maailmaa ei ole olemassa!” tai lakata huolehtimasta kehonsa tarpeista. Hiljainen oman sisäisen asenteen muuttaminen riittää.

Ja kun oma sisäinen asenne on lempeän rakastava, se suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin ystävällisyydellä, ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Se tukee, auttaa ja kannustaa, eikä ylimielisesti käännä selkäänsä kellekään henkisellä polulla ylempänä olemiseen vedoten. Lempeän rakastava asenne antaa maailman olla juuri sellainen kuin se on. Se ainoastaan muuttaa suhtautumistapansa siihen, mitä varten maailma, sen tapahtumat ja kaikki kehot ovat. Ne kaikki nähdään ihastuttavina mahdollisuuksina oman mielen muuttamiseen. Siksi ne ovat aivan mahtavia juttuja, myös ns. ikävät asiat. Sinällään niillä ei ole merkitystä, mutta todellisessa merkityksessään ne ovat äärimmäisen arvokkaita – ne kaikki omalla tavallaan auttavat Kotiin pääsyssä.

Tätä oman mielen muuttamista kutsutaan Ihmeiden oppikurssissa anteeksiantamiseksi. Tällöin tarkoitetaan todellista anteeksiantamista, jolloin omia tai toisten ns. virheitä ja syntejä ei tehdä todeksi. Todellinen anteeksiantaminen ei ota niitä vakavasti. Se muistaa, että mitään ei oikeasti ole tapahtunutkaan. Se muistaa, että Jumalan rauha on koko ajan tässä, omassa mielessäni, ja voin sen joka hetki päättää valita. Voin päättää muistaa, että vain Jumala on Totta. Vain Jumala on.
 
- Marja Ikivalo

Lisää aiheesta löytyy esim. Gary Renardin kirjasta Maailmankaikkeus katoaa